Ennen koirapäätöstä
Minulla oli Suomen lapinkoira Taigu lähes 14 vuotta. Se kuoli maaliskuussa 2022. Tämä kuva on viimeiseltä elinpäivältä. Surin kaksi viikkoa oikein aktiivisesti, kuljin entiseen tyyliin yhteisiä lenkkireittejä, kerroin ihmisille koiran kuolemasta, keräsin sen karvoja purkkiin ja suurensin sen kuvia joka paikkaan. Toisaalta olin helpottunut, sillä koiran hoito oli käynyt aina vaan hankalammaksi, koska äiti ei voinut enää koiraa hoitaa. Se painoi kuitenkin lähes 20 kiloa ja äiti asui kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Muut koiran hoitajatkin olivat vähissä, joten olin aina kotoa pois ollessa huolestunut koiran takia.
Tuntui oudolta, kun sai lähteä noin vaan ja olla monta tuntia jossain. Päätin silloin, että en ota koiraa - ainakaan vähään aikaan. Nautin siitä, että olen vapaa menemään minne tahansa.
Koirattomuus tuntui helpottavalta. Siinä tuli väiteltyä tohtoriksi marraskuun lopussa 2023 ja elämä muuttui sen jälkeen. Jotain pieniä hommia tein, nekin enimmäkseen Teamsien ja Zoomien välityksellä. Ilo ja syy puuttuivat. Kävin joka päivä lenkillä naapurin ja hänen kääpiösnautserinsa kanssa. Tapasimme koiria lenkeillä ja aloin katsella niitä sillä silmällä. Olisiko tuo tai tuo hyvä rotu? Äitikin oli muuttanut naapuriin ja hänellä oli oma piha. Mitä jos ottaisi pienen koiran? Sellaisen, jota voisi kuljettaa selkärepussa? Tai ottaa pyörän kyytiin (en aja koskaan pyörällä)? Vaihtoehdoiksi nousi Mittelspitz olin seurannut jo puolisen vuotta Facebookissa Mittelpitz-sivuja. Älysin kysyä siellä, kuinka paljon se painaa ja voiko sitä kuljettaa helposti mukana. Kävi ilmi, että se painaa jopa yli 10 kiloa. Se on liikaa.
Päädyin Kleinspiziin, joka olisin korkeintaan viisikiloinen. Eräällä lenkillä radan toisella puolella kaukaa tuli vastaan kleinspitz, jollaisen tajusin haluavani. Se oli kuin Taigu pienoiskoossa. Pidän pystykorvamaisesta olemuksesta. Aloin etsiä vaaleaa narttua ja lopulta sellainen löytyi Kennelin listoilta. Soitin eräänä sunnuntaina kasvattajalle äidin takapihalta ja tein varauksen.
Kävin läpi kaikki maailman mahdolliset nimet. Äidillä oli ollut lapsena Funne niminen koira, joka oli kerran hyppinyt romani-Helena hameen helmoihin ja valittanut siitä. Siitä suivaantuneena talon poika, Lassi, oli ampunut koiran ja tuonut nahat tupaan ja sanonut, että nyt ei enää hauku. Tarina pyöri mielessäni ja aloin maistella nimeä. Äiti hyväksyi ajatuksen, että koirasta tulisi Funne. Google-kääntäjä kertoi, että Funne on norjaa ja siitä käännettynä saksaksi Lustig eli HAUSKA: Funnen isä oli Mr. Pikku-Vuk ja äiti Prinsessa Elsa. Tätini Elsan toinen nimi oli Elviira ja päätin, että siitä tulee toinen nimi. Olisi hauskaa saada vielä jotain saksalaista. Oma sukunimeni on Stenius, kivi... saksaksi stein. Äiti on Hyvärinen... hyvä on guten. Sukunimeksi tuli Gutenstein. Katsoin kartasta, että sen niminen paikkakin on Etelä-Saksassa.
Funne Elviira Gutenstein!