Väiski lähti

 Teksti luettuna, kesto 10:33  https://on.soundcloud.com/Kp7zD 

Sain tänään sähköpostia Helsingin yliopistosta:

"Kasvatustieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto hyväksyi tänään 18.4.2023 kokouksessaan väitöskirjasi esitarkastajat (nimet) ja väitöskirjasi etenee esitarkastukseen.Väitöskirjan esitarkastusaika on kaksi kuukautta. Pyydän esitarkastajia toimittamaan lausuntonsa sunnuntaihin 18.6.2023 mennessä."

Jos esitarkastajat sen hyväksyvät, sen jälkeen tiedekunnan kokouksessa sovitaan vastaväittäjä ynnä muut yksityiskohdat. Väitöstilaisuus on joskus syksyllä. 

Päätin aloittaessani väitöskirjan (Väiskin), että tiedotan sen vaiheista, en leuhkiakseni - vaan että turha luulo karisisi kaikilta, jotka ajattelevat, että väitöskirjan tekeminen on mahdotonta vanhalta ja työläistaustaiselta. Oma missioni oli, että teen jotain hyödyllistä vuosien kokemustani hyödyntäen – ja että jaan sitä tietoa suomen kielellä. Näin olen tehnytkin. Tässä pitkähkö kirjoitukseni, näin se meni:

Kuusi vuotta: Hain Itä-Suomen yliopiston väitöskirjaopintoihin syksyllä 2017 (60v). Aloitin 2018, jolloin kävin vielä töissä. Hain apurahoja pari kertaa ja huomasin olevani ylioptimistinen. Tuli eioota. Sain kuitenkin 3 kk:n apurahan MLL:lta. Kiitos! 2019 vaihdoin Hgin yliopistoon, sinnekin piti hakea ja pääsin. Aluksi keräsin aineistoa videoiden päiväkodeissa lasten toimintaa, tein kyselyitä, kehittelin nettisivuja, keksin hassuttelumateriaaleja ja esittelin tutkimusta tieteiden päivillä ja osallistuin erilaisiin seminaareihin.

Analysoinnin ja kirjoittamisen aloitin vuonna 2019 ja kaksi ensimmäistä artikkelia kirjoitin ohjaajieni kanssa (Karlsson, Sivenius). Kolmannen kirjoitin Aerilan kanssa ja neljännen Karlssonin kanssa. Näiden vuosien aikana suoritin yliopisto-opintoja 52 opintopistettä. 2021 alussa jäin eläkkeelle. 

Aika byrokraattista. Artikkelin kirjoittamisesta julkaisuun kesti lyhimmillään vuoden ja pisimmillään kaksi vuotta. Suurin ärsytykseni on ollut yliopiston ja tiedejulkaisuiden byrokratia (=organisaatio, toimenpide, sääntely, joilla jotakin toimintaa määrätään ja suoritetaan) ja aika. Lyhyesti ongelman ydin: minulla on ollut aikaa, mutta muilla asianosaisilla ei useinkaan ole ollut. Tunnelmat ovat olleet kuin Turkin ja Unkarin päätöksiä odotellessa: No, miksi tämä homma junnaa? Miksei ne käsittele mun asiaani? Lisäksi mielestäni mikään ei pitänyt paikkaansa. Aina jokin ohjeen saatuani se kumottiin toisaalla. Tiedelehdissä on erilaiset lähdemerkintätavat, erilaiset julkaisunopeudet, erilaiset tavat vastata viesteihin - ja sisältöön piti tutustua hyvinkin tarkkaan, että ottavatko tällaisen kirjoituksen. Ensimmäinen artikkeli oli englanniksi ja sen prosessin jälkeen olikin helppo päätös valita vain suomenkielisiä lehtiä, ja niitä on vähän. Piti paneutua lehden sanomaan ja lukea aiheesta lisää hirveät määrät, että sai otteen siitä lukijakunnasta. Oli työlästä sekin!

Olen oppinut itsestäni paljon. Eräs esihenkilö määritteli minut vuosia sitten "lyhytjännitteiseksi". Olen minä sitäkin, mutta olen minä pitkäjännitteinenkin. Olen nopea, mutta olen hidaskin. Olen suurpiirteinen, mutta olen tarkkakin. Olen helposti sivuraiteilla, mutta löydän pääraiteelle takaisin. Olen maltillinen, mutta olen ärhäkkäkin. Olen sinnikäs, mutta olen sinnitönkin ;) Ja niin edelleen, riippuen tilanteista ja vastapuolesta. 

Mikä oli vaikeinta? Kuvittelin etukäteen, että vaikeinta olisi tieteellinen kirjoittaminen, mutta vaikeinta kuitenkin oli sietää joitakin käytännön systeemeitä. Vaikeita oli odottaminen ja että tekstiäni veivattiin loputtomasti, aikatauluja ei ollut enkä tiennyt, koska jokin asia nytkähtää eteenpäin. Poikkeuksiakin oli, onneksi! Mietin usein, että miten selittäisin tunteen, mitä koin kirjoitushommassa? Jos rakennat ensimmäistä kertaa taloa ja olet jo harjakorkeudessa, kun rakennustarkastaja tulee ja sanoo: "pura koko homma ja aloita alusta", johon minä: "ai millainen siis pitäisi tehdä?" ja saan vastauksen: "se sinun pitää itse oivaltaa". Tai jos tekisin islanninvillapaitaa ensimmäsitä kertaa ja olen jo pääntiessä, kun minulle sanotaan "Ei tuollaista" ja minä kysyn, että "no millainen sitten?" ja saan vastaukseksi, että "voisit vähän muhevoittaa sitä". Niin, että miltä sellainen tuntuu? (tätä oli 40%)

Mikä oli mukavinta? Aluksi mukavaa oli olla seuraamassa lasten toimintaa. Sitten analysointi, kun katselin videoita tai tekstejä ja tein niistä koosteita muille tukijoille. Kerran itkin liikutuksesta, kun luin aikuisten kertomuksia siitä, mitä lapset olivat tehneet ja sanoneet. Mukavaa oli etsiä uutta tietoa: käydä kirjastossa ja lainata kaksikymmentä kirjaa ja löytää sieltä ituja ja uusia ajatuksia, joita sitten täydentelin etsimällä kansainvälisiä lähteitä netistä. Oma kotini oli minulle paras kirjoituspaikka ja tuotteliain olin aina aamupäivällä. Asetin tavoitteita itselleni. Soittelin kanssatutkijoille, lähettelin sähköposteja tutkijoille ja sain aina vastauksen. Tämä oli hauskaa ja ennenkaikkea uusia ajatteluratoja avaavaa. Mukavaa oli myös tutustua muihin tieteentekijöihin ja itseään viisaampiin ihmisiin. Lapsinäkökulmaryhmässä sain vertaistukea. Hienoa oli, kun oma kirjoitus julkaistiin. Tajusin ihan loppuvaiheessa, että tässäkin into laimenee. Jos kirjoittelisin jatkossa tiedejulkaisuja, tuskin menisin polleana enää kahvila Siiriin juhlistamaan julkaisuja. Harmi, sillä ne huokaisut ja helpotuksen tunteet olivat niin hienoja hetkiä.  

Naimissa väitöskirjan kanssa. Kun aloitin homman, vitsailin itsellisenä ja parisuhteettomana henkilönä, että menen naimisiin väitöskirjan kanssa, Väiskin kanssa. Ihmisethän ovat naimisissa muidenkin kuin ihmisten kanssa eli ovat sitoutuneita koiriin, harrastuksiin, urheiluun, taiteeseen, politiikkaan sun muihin. Suhteemme Väiskin kanssa oli aluksi innostunutta ja täynnä ihmetystä, niin kuin kuuluukin. Saimme neljä lasta (artikkelit). Neljännen lapsen syntymisen aikoihin meillä alkoi olla kovia riitoja ja niinpä Väiski muutti pois. Olemme nyt asumuserossa (esitarkastuksessa). Olen siivonnut Väiskin jälkiä pois, en halua nähdä häntä silmissäni (aineisto ja tietokoneen väitöstekstit pois). Voi olla, että syksyllä astuu avioero voimaan (väitöstilaisuus). Sen jälkeen olen vapaa. Ja niinhän siinä käy, että etäisyys voi kullata muistot ja joskus muistelen Väiskin kanssa vietettyjä vuosia kaiholla.