Juvalla

"Missään ihminen ei ole niin irrallinen kuin majatalossa ei vielä perillä". (Joku)

Olin viime syksynä yliopiston kurssilla, jossa harjoiteltiin kirjoittamaan suomenkieliseen kasvatusalan lehteen. Kurssi oli verkossa ja se koostui luennoista ja oman tekstin kirjoittamisesta. Kun kaikki toivat tekstejään esiin, harjoiteltiin myös toisen tekstin arviointia. Väitöskirjaa varten pitää kirjoittaa vähintään kolme artikkelia.

Luennoilla käytiin läpi nykyistä tieteentekemisen tapaa. Lyhyesti: yliopiston tutkijat saavat pisteitä julkaisuista. Mitä korkeammalle pisteytetty julkaisukanava, sitä enemmän saa pisteitä ja yliopisto myös mainetta ja rahaa. Yliopistolle kerättävä raha on yllättävän suuressa osassa tässä prosessissa. Tämä taas aiheuttaa tietysti kilpailua. Yliopiston tutkijan pitää saada siis nimensä julkaisuun. Tämä taas aiheuttaa enemmän, enemmän -ajattelua. Tämä aiheuttaa myös sen, että suositaan yhteisartikkeleita, jotta oma nimi tulisi julkaisuun. Ja tämä taas aiheuttaa keskustelua siitä, kuinka paljon kukin kirjoittaa saadakseen nimensä kirjoittajien joukkoon. Tästä on jopa vitsi, että professori saa arvioitavakseen hyvän artikkelin, kehuu sitä ja sanoo, että tästä puuttuu vain yksi asia - minun nimeni.

Kuka lopulta päättää kirjoitukseni soveltuvuudesta tieteelliseen julkaisuun? Siitä päättää aluksi kiireinen vapaaehtoistyöntekijä, jota kutsutaan vertaisarvioijaksi. Hän on väitellyt ja on lehden ulkopuolinen, mutta tekee todennäköisesti jotain muuta työtä tieteen parissa. Riippuen lehden sisällön laajuudesta hän voi edustaa vähän eri aihealuetta kuin minun kirjoitukseni. Lehdellä on tarkat ohjeet, mitä arvioidaan. Tieteellisessä julkaisussa on tärkeää, että aineistoni on kattavaa, osaan esittää teoreettisen viitekehyksen, tutkimus on luotettava ja tarkka, tulokset ovat omaperäisiä ja uusia! Tieteen itää tuoda esiin jotain uutta! Ja koska vertaisarvioijien löytäminen voi joillakin aloilla olla haastavaa, odotusprosessi voi venyä pitkäksi ja yleensä teksti voi olla tässä edestakaisessa korjausprosessissa jopa vuoden. Tiedän tapauksia, että myös hylkäyksiä voi tulla parikin ennen kuin löytyy sopiva lehti. Jopa paljon julkaissut professori kertoi, että hänen mielestään huippu artikkeli hylättiin vuosia sitten aina vaan. Nyt hän oli kaivanut sen esiin ja se oli hyväksytty huippuartikkelina! Poikkeuksiakin on, joskus menee nopeamminkin, mutta minun havaintojeni perusteella näyttäisi enimmäkseen olevan pitkä prosessi (joskus ei enää olekaan sitten uutta tarjottavana).

Väitöskirjan tekijä tarvitsee tietysti aikaa tutkimustyöhön. Huippututkija kertoi meille aloittelijoille tieteentekemisestä ja mieleen jäi: väitöskirjan tekeminen on ennen kaikkea kirjoittamista! Selvä, selvä. Ajattelin silloin, että onneksi rakastan kirjoittamista. Olin silloin vasta keräämässä aineistoa, joka tuntui todelliselta, innostavalta ja kiinnostavalta. Nyt olen ollut jo pari vuotta kirjoittamassa, kirjoittamassa, ja koko sen ajan töissä opettajana. Työn ohella kirjoittajiakin on paljon, mutta suuri osa hakee apurahoja. Apurahojen anomiseen on omia kursseja, joissa neuvotaan, miten haetaan rahaa. Minä hain ensimmäisenä vuonna kahdesta paikasta, en saanut. Toisena vuonna hain yhdestä ja sain kahden kuukauden apurahan. Nyt olen ollut kolme kuukautta eläkkeellä, joten apuraha tuli eläkeyhtiö Ilmariselta helpolla anomisella, siinä meni yksi vuorokausi.

Ja nyt se, mihin olen johdatellut: Apurahoja jakavan Wallenbergin säätiöiden johtaja Göran Sandberg: "Tärkeimmät tutkijalta vaadittavat ominaisuudet ovat kyky vuorovaikutukseen ja kyky kestää pettymyksiä." (Niemi, 2020).

Käsitellään ensin pettymysten kestäminen. Olen kirjoittanut kaksi ensimmäistä artikkeliani kahden pätevän ja ansioituneen tieteentekijän kanssa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ensin teen jonkinlaisen aihion, jossa kerron, mistä aineksista soppa pitäisi keittää. Tapaamme verkossa ja keskustelemme. Nämä tilaisuudet ovat aina hienoja kokemuksia ja opin niistä paljon. Kirjoitan kaikki ehdotukset ylös. Lainaan kirjoja, etsin tieteellisiä artikkeleita hakukoneilla. Kirjoitan sen pohjalta. Tapaamme. Kirjoitan sen pohjalta. Tapaamme. Jossain vaiheessa kirjoitus laitetaan verkkoon ja sinne kirjataan korjausehdotuksia. Tässä vaiheessa alkaa tuntua, että ehkä jotain syntyykin. Vien tekstin tutkijaryhmäämme ja saan palautetta viideltä tekstin lukeneelta. Ihan mielenkiintoinen aihe, mutta ei, ei ja ei. Löytyy paljon sellaista, joka on epäjohdonmukaista. Lukija ei ymmärrä. Ja tieteeseen kuuluu kritiikki, siitä pitäisi olla iloinen. Koko teksti käydään uudelleen läpi näiden kommenttien valossa. Siihen menee taas pari kuukautta, koska sama prosessi käydään taas meidän kolmen kesken.

Lopulta syntyy versio, joka lähetetään pilkun laittamisen, hiomisen ja kiillottamisen jälkeen lehteen. Luen tekstin moneen kertaan ja totean, että kyllä se on ihan hyvä. Kuluu pari kuukautta. Kyselen lehdeltä, mikä on tilanne. Juttu on toisella vertaisarvioijalla. Parin kuukauden päästä teksti tulee. Vastaus on, että mielenkiintoinen juttu, mutta ei, ei ja ei. Nämä kohdat pitäisi muuttaa, sen jälkeen voimme harkita julkaisemista. Ja taas sama prosessi. Pari kuukautta ja teksti lehteen. Ja juttu tulee takaisin vielä kerran, jossa pyydetään selventämään analyysiprosessia ja tarkastamaan APA 7-tyylinen muotoilu. Minulla on yli 60 lähdettä, parit sulut puuttuu ja pisteet ja pilkut ovat väärin edelleen, vaikka ne miljoona kertaa tarkastin. Olen saanut kymmeniä eri ohjeita, miten lähdeluettelon tekee helposti, mutta mikään ei toimi. Lukihäiriö on yleisesti hyväksytty häiriö, mutta mitä sanotte piste- ja pilkkuhäiriöstä? Lähdeluettelohäiriöstä? Minulla on sellainen ja kirjoitan väitöskirjaa. Unohdan parissa kuukaudessa nämä ohjeet. Haluaisin, että olisi sellainen ammattikunta, joka huolehtisi tieteellisen julkaisun sulut, pisteet ja pilkut. Kuka ilmoittautuu?

Pettymysten kestämistä tarvitaan! Miksi edes jatkan enää? Välillä ajattelen, että mitä tapahtuisi, jos jättäisin koko homman? Pari päivää elelen sitä ajatusta hyväillen. Kuvittelen, miten sanon tyynesti: jätän koko homman. Sitten muistuu mieleeni toinen vitsi: Miksi sanotaan Helsingin yliopiston huonoimman väitöskirjan kirjoittanutta henkilöä? - - - Tohtoriksi. Niinpä niin, jos kuitenkin saisin jotenkin tämän homman tehtyä. Kohta innostun jostain asiasta ja huomaan, että taas olen veivaamassa näitä samoja asioita. En nyt tätä kesken jätä, kun olen tähän ryhtynyt!

Ihan viime päivinä minulle on avautunut tuo kyky vuorovaikutukseen. Onneksi on samassa tilanteessa olevia minua edellä olevia tutkijoita ja minua myöhemmin aloittaneita. Soittelen yhteisten kokoustemme lisäksi muutamien kanssa ja puimme kohtaloamme ja kirjoitustyötä. Olemme toistemme matkaoppaita. Näiden lisäksi oman asiansa esittäminen muille tutkijoille voi parhaimmillaan avata tajun, että minähän tiedän jo aika paljon omasta aiheestani. Tai sitten niin, että muut tuntemattomat tutkijat esimerkiksi tieteen päivillä osoittavat minulle aukot, joita en ole havainnut.

Ja kaipa tuota kirjoitustyön kritiikin vastaanottamisprosessiakin voi kutsua vuorovaikutukseksi. En ole enää ihan varma tuosta alkulauseesta, että minähän rakastan kirjoittamista. Tieteellinen kirjoittaminen on jotain erilaista. Ehkä tätä voisi verrata talon rakentamiseen, jossa välillä kaadetaan väliseinät uudelleen ja vaihdetaan juuri laitetut kukkatapetit uusiin. Joskus puretaan koko talo ja aloitetaan uuden rakentaminen. Joskus riittää pelkkä peruskorjaus. Tämä, mitä nyt teen, on kirjoittamista.

Kirjoitin ensimmäisen artikkelin aloituksen kohdalla blogiini, että en ole mökkimatkallani vielä Juvalla. Tammikuun alussa ensimmäisen artikkelini julkaistiin eli kolme vuotta sen jälkeen kuin olin aloittanut väitöskirjatyön. Kaksi vuotta meni aineiston keräämiseen ja toisen vuoden aikana kirjoitin jo tuota artikkelia. Nyt toinen artikkelini on sillä hilkulla, että se on kritisoitu kymmeneen kertaan, hiottu ja kiillotettu. Kirjoitan kolmatta ja neljättäkin artikkelia.

Aikoinaan mökille mennessä seuraava etappi oli Sukeva. Siellä pysähdyin, kun noin kolmasosa matkaa oli jäljellä. Muistan Sukevan tunnelmat, kun olin ajanut noin kuusi tuntia. Väsytti, vessatti, jalat olivat puutuneet, janotti ja oli nälkä. Tuntemattomat ihmiset, kaiken satunnaisuus ja ilmeettömyys teki olon irralliseksi. Täällä olen yksin maailmassa! Hetken levättyäni, syötyäni ja koiran kanssa käveltyäni pellon laitaa alkoivat voimat palautua. Enää kolme tuntia, se menee nopeasti. Ja ei kun jalka kaasulle kohti pitkää lomaa!

Lähde:

Johanna Niemi 2020. Me vartaisarvioimme itsemme hengiltä. Teoksessa Dan Frände ym. (toim.), Juhlajulkaisu Kimmo nuotio 1959-2019, 386-393.