Jos joku on joskus...

Miksi lähdit tekemään väitöskirjaa, jos se on noin kamalaa? Näin kysyi "Rewiewer 2 must Be Stopped" -facebook-sivuilla, jossa kansainvälisiin lehtiin kirjoittavat ihmiset irvailevat tieteellisen tutkimusprosessin ongelmia. Yleensä ensimmäinen vertaisarvioija referee 1 on ollut nopea ja hitaamman referee 2 tuomiota odotellaan hermot kireällä. Näistä tunteista kehitellään sivustolla kaikenlaista ironista ja huumoria, esimerkiksi näin: nuori toiveikkaasti hymyilevä nuori nainen (=lähettänyt juuri artikkelin) ja toisessa kuvassa vanha väsynyt nainen (=artikkeli hyväksytty). 

Minä olen kirjoittanut vain yhden artikkelin englanniksi. Suomenkielisiä tiedelehtiä on runsaat sata, joista oman alani varhaiskasvatuksen sisältöjä on kahdessa lehdessä ja ehkä kymmenkunta, joihin voi tarjota sovellettua tekstiä. Jokaisessa lehdessä on omat painotuksensa, mutta periaate on sama: lehteen valitaan toimituksen ja ulkopuolisten arvioijien (2 refereetä) kautta tekstit, jotka käyvät läpi pitkän arvointiprosessin. Vertaisarviojat ovat "aktiivisia tutkijoita", jotka eivät välttämättä saa palkkiota työstään. Voi vain kuvitella, mitä tarkoittaa käytännössä? Artikkelin saaminen julkaistuksi saattaa kestää noin vuoden kaikkine vaiheineen. Kansainvälisissä lehdissä on samanlainen käytäntö. Joskus artikkeli hylätään tai sanotaan, että ei sovi lehden tyyliin. Hylkäysprosentti lehdissä saattaa olla 70-80. Tätä kaikkea en tiennyt, kun lähdin tekemään väitöskirjaa. Tämä on rasittavaa ja edellyttää myös taktikointia, jota ei alussa voi edes ymmärtää tai osata. 

Kun ihminen päättää kiivetä vuorelle, hän katsoo vuorenhuippua toiveikkaana. Hän ei voi tietää etukäteen kaikkia vaiheita, vaikka kuinka teknisesti niitä opettelisi etukäteen. Voihan matkalla jalka lipsahtaa ja mennä poikki, mitäs sitten? Silloin kaivetaan esiin se hetki, kun teki päätöksen lähteä; se henki ja palo, joka ajoi lähtemään liikkeelle. 

Minä halusin päättää urani tekemällä jotain merkityksellistä. Halusin tutkia jotain, joka on minun mielestäni tärkeää.  Kuvittelin eläkepäivinä istuvani tietokoneen ääressä kirjapinot pöydälläni ja tutkimassa aihettani. Mielikuva oli positiivinen ja leppoisa. Välillä on niin ollutkin, mutta välillä olen miettinyt lopettamista ihan tosissani. Silloin olen muistanut erään mielikuvaharjoituksen, jota opetin 15 vuotta jokaiselle uudelle opetusryhmälle aiheena uuden oppiminen. Opetin jonglööraamaan kolmella huivilla. Näytin ensin esimerkkiä ja heittelin huiveja taidokkaasti. Sitten seurasi psykologinen tiivistys:

"Mikä tahansa mielikuva voi olla itseään toteuttava ennuste. Jos päätät oppia, opit. Yksilöiden välillä vain harjoituksen määrä vaihtelee. Opit kyllä. Jos joku on joskus oppinut, sinäkin opit. Jos Stenius on oppinut, sinäkin opit." 

Huivien heittelyn oppimisen kiinnostavuus piilee siinä, että varsinaisesti jonglööraamisesta ei ole mitään erityistä hyötyä. Niin kuin suurimmassa osassa opiskelua on tapana olla: opiskelija joutuu tekemään paljon sellaista, mikä tuntuu turhalta ja ei-kiinnostavalta oman pyrkimyksensä näkökulmasta. 

Jonglöörioppijat olivat erilaisia. Joskus joku sai pysymään huivit ilmassa muutamassa minuutissa ja innostui niin, että aikoi hankkia itselleen huivit esitelläkseen tätä taitoa perhepiirissä. Jotkut jättivät sikseen, jotkut menivät harjoittelemaan muilta piilossa. Joku oli oppinut jonglööraamaan palloilla ja hänellä kesti kauan oppia uusi tyyli. Pidimme aina tauon, koska tauon aikana päässä järjestyy ajattelu - ja usein tauon jälkeen kuului riemun kiljahduksia, kun jonglööraaminen alkoi sujua. 

Minun on pitänyt oppia tieteellisen kirjoittamisen periaatteiden lisäksi kaikkea tiedemaailmaan liittyvää kummallisuutta. Kolmas artikkeli on lehdessä kierroksella, se on viimeinen. Istun tietokoneen ääressä kirjapinojen ympäröimänä ja tunnelma on positiivinen ja leppoisa taas. Teen erään tutkijan kanssa ylimääräistä artikkelia, jonka aiheena on "class clown" eli luokan pelle. Tavoitteena on tutkia, millainen on päiväkodissa lapsiryhmän hauska lapsi. Samalla mielessäni kehkeytyy koko väitöskirjani yhteenveto. Se ei olekaan palapeli, niin kuin alussa kuvittelin. 

Se on jotain, mitä ei ole ennen ollut.