Tauko

9.3. 2022 vilkaisin autoa ajaessani sähköposteja ja siinä vielä Lempääläntiellä Tampereen puolella silmiini osui viesti: Valitettavasti lehti ei julkaise käsikirjoitusta.

Välitön tunne oli tyhjä. Olin varautunut tähän vaihtoehtoon ja tietysti salaa toivonut iloista yllätystä. Kun tavallisesti olen ylioptimistinen, niin olen kyllä myös nopeasti pettymyksistä toipuva. Se on hyvä yhdistelmä. Kotona luin kahden vertaisarvioijan palautteen. Nyökyttelin sille, sillä oikeastaan nyt sain ensimmäistä kertaa tietää, mitä joku-jota-en-tunne ajattelee pienten lasten huumoritutkimuksesta - kriittisesti.  Toinen arvioija oli sitä mieltä, että tutkimusaihe on vähän tutkittu, toinen sitä mieltä, että kyllä on tutkittu. Tässä jälkimmäinen on väärässä. Oli hyviä ja yksityiskohtaisia perusteluita, jotka liittyivät tekstin johdonmukaisuuteen, tieteellisyyteen, sanojen perustelemiseen tarkemmin ja -- no, esimerkiksi tällainen yhteenveto:

"Käsikirjoituksen kontribuutio jää pinnalliseksi ja jäsentymättömäksi: tutkimuksen teoreettiset ja käytännölliset implikaatiot tulisi sanoittaa selkeästi."

Kerroin helsinkiläiselle kirjoittajakaverille tilanteen ja jäimme miettimään uutta siirtoa. Jatkoin artikkelin tekemistä toiseen lehteen turkulaisen kanssa hyödyntäen myös lausunnon antaneiden kommentteja. Outoa, että ikäänkuin vahvistuin kuitenkin tuosta pettymyksestä. Olen nyt samassa veneessä kuin tieteentekijät ovat kertoneet, tulee myös hylkäyksiä. Siispä eteenpäin. Olin käynyt kaiken videomateriaalin sun muun taas kertaalleen läpi, lähettänyt katseltavaa turkulaiselle ja olimme kirjoittaneet ja tutkineet viikonloput läpeensä koko alkuvuoden. 

15.3. puolelta päivin painoin lähetä-nappia.  

Koira ei jaksanut eilen kävellä lyhyttäkään matkaa, joten olin varannut sille lääkäriajan. Otin kuvia koirastani, käytin sen lenkillä ja aloin odottaa kellon siirtymistä kolmeksi. 

Kello 15.15. vein Taigu-koirani eläinlääkäriin. Teimme yhdessä eläinlääkärin kanssa päätöksen, että lähes 14-vuotias Taigu saa lähteä kivuliaasta elämästään. Eläinlääkäri lähti hakemaan tarvikkeita ja kirjoittamaan laskun valmiiksi, koska sanoin, että en halua jonottaa maksamista. Nukutuspiikki alkoi vaikuttaa ja koira yritti hortoilla huoneessa. Otin sen jalkojeni väliin ja rapsuttelin sitä niin kuin olin tehnyt aina. Sanoin Taigulle itkunsekaisella äänellä: "Heippa, terveisiä mummulta", se katsahti minuun pari kertaa ja sen pää alkoi painua "mene siihen pötkölleen" sanoin ja se vaipui lattialle. Otin valjaat pois ja laitoin laukkuuni (moni oli kertonut, että he lähtivät tyhjät valjaat käsissään, enkä halunnut sitä), silittelin muutaman kerran sen rauhoittunutta olemusta, ja eläinlääkäri tuli myrkkypullojen kanssa takaisin, sanoin "kiitos, minä lähden tästä", menin maksamaan 169 euroa ja tuttu hoitaja ojensi minulle laskun katseessaan kaikki, mitä voi sanoa koiransa menettäneelle ihmiselle, ilman sanoja. 

En ole itkenyt vuosiin. Olen lukenut, että itku on voimattomuusreaktio ja siltä se tuntui, kun ikävä ja kaipaus raastoivat. Mitään ei ole enää tehtävissä, yhteys on poikki ikuisesti! Muutama päivä koiran kuolemasta oli todella outoja, koska koira oli seurannut tekemisiäni kaikki menneet vuodet, se oli rytmittänyt kaikkea tekemistä, se oli kanssani ollut niin kauan. Mutta viikon päästä alkoi löytyä uusia rytmejä, myös vapauden tunnekin oli käväissyt, kun saattoi olla jossain monta tuntia huolehtimatta, että pitää mennä koiran luokse. Ikävä iski viimeksi eilen, kun kolme alakouluikäistä tyttöä tuli aidan taakse. Kerroin, että Taigua ei enää ole. Oli vakavaa, tytöt kävivät läpi, koska olivat nähneet Taigun, mitä ensi kesänä tehtäisiin, tulevatko he pihalle, vaikka Taigua ei ole. Ja tulihan se itkukin siinä vaiheessa, kun kerroin, että Taigun tuhka on siroteltu Kuusilehtoon. Tytöt halasivat toisiaan. 

Samoin kuin koira yli 13 vuotta on kirjoittaminen ollut osa elämääni pian kolme vuotta. En ole malttanut pitää pitkiä taukoja, koska jossain alitajunnassa pelkään, että lopahtaa into. Nyt on kymmenes päivä enkä olen tehnyt mitään väitöskirjan etenemiseksi. Pitäisi miettiä, käännetäänkö helsinkiläisen kanssa tehty artikkeli englanniksi. Pitäisi alkaa tehdä yhteenvetoon niitä osia, joita on mahdollista. Elämän tärkeysjärjestykset ovat jotenkin punninnassa. Koronallekin olen altistunut viikon sisällä, joten odotellaan sitäkin. Sota syttyi Euroopassa, mutta antaa elämän kantaa. Pidetään tauko. Kyllä tässä ehtii.