Vuosipäivä

Ihmiset muistelevat mielellään elämän merkkitapahtumia: kun synnyin, kun tapasimme ensimmäisen kerran, kun kihlauduimme tai meidät vihittiin. Koska minulle ei ole karttunut kuin tuo syntymä, ajattelin alkaa viettää väitöskirjan muistopäivää. Sitä vietetään vuoden pimeämpänä aikana eli 25.11. ja ensimmäinen muistopäivä oli viikko sitten. Juhlistin sitä oleskelemalla kotona kaikessa rauhallisuudessa vailla huolen häivää. Saatoin ehkä ajatella, että olipas se väitöspäivä unenomaista suorittamista ja juhliminen oli mieleenpainuvaa. 

Mutta koska olen vapaa yrittäjä, seuraavana päivänä olinkin Kokkolassa pitämässä 40 minuutin esitelmän aiheesta Lapsella on oikeus hassutteluun. Varhaiskasvatuksen väki oli kaupungintalolla ja saapuessani he olivat työpajoissa. Minut vastaanotti kehittämiskoordinaattorikaksikko, jotka olivat ystävällisiä, kiinnostuneita ja arvostavia. Sain puhua valtuustosalissa ja todeta, että läsnäoloisuus voittaa teams-luennot. On mieleenpainuvaa nähdä ihmisten reaktiot, kuulla naurahdukset, nähdä myötämieliset katseet ja vaihtaa muutama sana luennon jälkeen. Halusin myös palautteen ja keksin laittaa vastanneiden kesken arvonnan, jossa päävoittona oli ilonpitopaketti, jossa oli pierutyynyn lisäksi muuta hauskuutta. 

Erityisesti minulle jäi mieleen, että minua arvostettiin. Mietin junasssa, että johtuiko se siitä, että olen jonkin verran saanut julkisuutta väitöskirjani myötä TAI ehkä he olivat vaan niin sydämellisiä ihmisiä. Kuitenkin otin opikseni ja ajattelin pyrkiä jatkossa osoittamaan arvostusta kaikille, sillä niin hyvältä se tuntui.

Väitelleenä tuli tehtyä aiheesta hommia. Kuluneena vuonna olen kirjoittanut kahteen kirjaan jutun, osallistunut pariin tutkimushankkeeseen, kirjoittanut pyydettyjä artikkeleita, käynyt yrittäjäkurssin, esitelmöinyt aiheestani siellä ja täällä sekä valmistellut huumorimateriaalia, josta teen kustannussopimuksen huomenna. Olen aloittanut pilottikoulutukset päiväkodeille, jossa tavoitteena on käynnistää myönteisen huumorikulttuurin rakentaminen. Tämä on sitä, mitä haluankin. Haluan olla käytännön kehittäjä käyttäen tieteellistä tietoa kaiken perustana. Silti tunnen, kuinka erkaannun tieteen kentältä, sillä se on aivan liian tylsää. 

Olen keskustellut tutkimusvuosieni aikana monien kasvattajien kanssa. Ne tarinat ovat vahvistaneet syytä, miksi haluan vaikuttaa ja jakaa tietoa. Kerran eräs äiti kertoi, että hänen 5-vuotiaasta pojastaan oli tullut päiväkodista palautetta, että hän häiritsee. Äiti oli kysynyt, että mitä häiritsevää sinä teet siellä päiväkodissa? Poika oli vastannut: "No kun muut nauraa mun jutuille". Kuinka paljon on näitä hupailijoita, jotka eivät saa toteuttaa omaa huumoriaan? Eräs henkilö kertoi somessa, että lapsi oli kuntoutuksessa saanut asettaa itselleen tavoitteen: "oppia tekemään kainalopieru". Niin tärkeää on tulla hyväksytyksi kavereiden kanssa, naurattaa toisia ja pitää hauskaa. Lapsilla on oikeus ilmaista itseään omalla huumorillaan, myös ujoilla ja hiljaisemmilla. Tämän oivaltaminen edellyttää lasten huumorin erityispiirteiden tuntemista, oman toiminnan arvioimista ja ehkä peräti toimintakulttuurin uudelleen muokkaamista päiväkodissa. Ja sitä työtä jatkan: tiedon jakamista ja oivalluttamista. 

Päätän tähän vuosipäivämuisteluni.   

Jälkikirjoitus: Mainittakoon, että vuosipäivänä ensimmäistä kansainvälistä artikkelia oli ladattu 7904 kertaa ja väitöskirjaa oli ladattu 2005 kertaa.